kamikazella nirvanaan

syöksyessä 160 metrin korkeudesta
sillalta kathmandun kanjoniin naru jalassa
vapaa pudotus kestää muutaman sekunnin
joki kuohuu ahnaana alla
ajatukset pakenee räjähdyksenomaisesti
jää vain välähdys olemassaolon hulluudesta

bodhipuun alla en nähnyt valaistunutta
vain raajarikkoja orpoja parkoja kerjäläisiä
ja patsaat istuivat järkähtämättä
kun oranssit kaavut jatkoivat
läpi yön lakkaamatta kumarruksiaan

on kai mentävä hyvin kauas
ymmärtääkseen sen tarpeettomaksi
ja uskottava tuhatta hullua
nähdäkseen olevansa itse samanlainen

ja kun päivä päivältä kulissit kaatuvat
jää vain hyvin vähän toivottavaa
ja kaikki muuttuu hyvin pieneksi
kuten valonsäde joka kevätaamuna eksyy
oksien lomista pöytäliinaan
tai
pieni hipaus
inhimillisyyttä

hehkulamppuhuijaus

jotkut sanovat että ihmisen tulisi kasvaa
toisten mielestä tulisi kutistua
katselen ikkunasta harmaata sohjoa
ja mietin että pitäisi lukea joku kirja
mikä saisi elämän vaikuttamaan kiinnostavalta
jotta muistaisin olevani
arkkityyppisen tarinan arkkityyppinen sankari
ja että matka olohuoneesta keittiöön
ja vessaan on ihmeellinen seikkailu

tiedä sitten johtuuko se serotoniinivajeesta
vai kenties tähtien asennosta
mutta tuntuu jotenkin vaikealta uskoa
tai tiskata, tai imuroida

en tiedä tahdonko olla onnellinen
tai välttyä onnettomuudelta
nyt on mennyt viikko
aika hiljaisissa merkeissä
alan kaipaamaan sitä masennusta
ja maniaa, joka sai minut sanomaan
vaikka se olikin naurettavaa

jotkut sanovat että ihmisen tulisi palaa
koska elämä on kulutustavaraa
ja valo on harvinaista
jotkut sanovat että tulisi hukkua
kyllästää itsensä tällä kaikella
koska aika kuluu ja muovi on halpaa