kirje haamulle

puoli vuotta olen seurannut kuin lasin takaa
kuinka ajaudut kauemmas
sinne mihin menneiden elämien unet
    hitaasti haihtuvat
asettuvat muistojen galleriaan
sinne tänne läikehtien
kuin vatikaanin katakombien luut

se tapahtuu hidastetusti
kuin elokuvissa
en hengitä, en puhu
katson vain kuin mykkä silmä
kuinka kosketuksen tunne
vähitellen häviää käsistäni

olen taas menossa jonnekin
on kylmä
en ole valmis

jehovat

jehovat kävi ovella evankelioimassa
vanhempi rva huittinen katseli taka-alalta
kun ujo liisa 13-v ojenteli lehtisiä
ja piti mainospuhetta
värähtelevällä äänellä
katsoin molempia silmiin
ja näin
mikä leikki tässä on menossa
en ollut töyhkeä
otin vastaan lehtisen
joka opastaa onnelliseen elämään
(en ole vielä avannut sitä)

vartiotornia en ottanut
koska sellaisen poimin
asematunnelin jeesuksilta
ja askartelin siitä
irvokkaan
syntymäpäiväkortin

möxä

paluu


menin mummojen kanssa bussilla mikkeliin
bussi täynnä pelkkiä vanhuksia
kaljuuntuvia, hauraita

mikkelissä vaihdoin odotuksen jälkeen toiseen
joka sukelsi pitkin hiekkatietä
yhä kauemmas sivistyksestä

puolet matkasta nukuin silmät auki
ja saavuttuani perille nousi voimakas tuuli
taivas oli harmaansininen
ja pellolla näkyi kaksi valkeaa joutsenta

kaupalta enää pari kilometriä kävelymatkaa mökille
viini ja kirjat painaa, johnnie walker ja läppäri
joku voisi kysyä onko mitään järkeä raahata noita nesteitä
julkisilla satojen kilometrien matkaa
mutta kun kyseessä on selviytyminen, mies vastaan luonto,
ei ole varaa tinkiä

en ole ihan varma mitä olen tekemässä,
millaisille voimille altistamassa itseni
tai kuka näitä runoja ylipäätään kirjoittaa
nimittäin toissayönä ei nukuttu silmäystäkään,
viime yönä vain hiukan
aivot tuntuu edelleen uppopaistetulta pesusieneltä,
rapsakoailta ja raukeilta

saavuttuani puran osan tavaroista
istun laiturille, poltan tupakan
tuuli heittää roskaa pinnalle
muistelen kaikkia hyviä aikoja
joita ei enää ole


polku


herään aiemmin kuin kuvittelin
metsän kuoron elämöintiin
keitän kahvia, kirjaan unenriekaleet
aurinko nousee yhä kun kävelen kohti rantaa
hiekkatie tuo mieleen retriittiajat
askel tuntuu taas hyvältä
tässä maailmassa ei ole yhtään ihmistä, mietin,
vain hiekkaa ja auringonpaistetta

valtava kelopuu, mahtava, kuin musta vartiotorni
keihästää muiden ylitse kohti taivasta
nuoremmat puut ovat kerääntyneet sen ympärille
katsomaan kun se näyttää miten kuollaan

venesatamassa löydän polun
puistikosta rantaa myöten niemen nokkaan,
mistä järvi aukeaa
mättäät ovat vielä yöstä märkiä
ja kuten useimmat polut, tämäkin alkaa viattomasti
mutta osoittautuu pidemmäksi
ja raskaammaksi, miltä näytti

kalliolla laitan asettamani kivet takaisin pinoon
ja kun palaan takaisin,
laiturin juurella kissa tuijottaa sorsaa
kävelen kohti, se sähisee
kerron sille kissojen kielellä ettei tarvitse pelätä
se tulee puskemaan, seuraa kuistille,
jatkaa sitten metsästystä



aika on hiekkaa


sammakkokuvioidut verhot
mykät auringonsäteet aamulla
sanattomuus tyhjässä mökissä
tyhjässä, tyhjässä,
tyhjässä mökissä

kävelen hiekkatietä
koira rannalla säikähtää, haukkuu
kun joku kaupunkilainen
rämpii metsiköstä ulos

lämmitän saunaa mekaanisesti kuin hyönteinen
niinkuin tiedän että ihmisen tulee tehdä
säilyäkseen hengissä
onnellisuus on yliarvostettua
onneksi en tunne paljon

divarista löytyi hemingway ja kafka
täällä on niin paljon outoja ääniä
ettei tiedä mikä kuuluu asiaan


syntymätieto


paras antropologinen menetelmä
on jututtaa humalaista isää mökin saunassa
suvusta, menneistä, maista ja puista
ja kalajuttuja

mietin että voisin alkaa tutkimaan folkloristiikkaa
sukupolvet unohtavat syntymätiedon
siitä miten asiat ovat olleet

edistys on niin nopeaa
ettei kukaan osaa kohta tehdä tulta
en minäkään ilman tulitikkuja
puiden syyt on mystiikkaa,
sään kieli salaista,
vierailu luonnossa on harvinaista eksotiikkaa

ruskea karvajalka jolkutteli mäen päällä tietä poikki
kun käveltiin kaupalle
pysähtyi aloilleen, jähmettyi hetkeksi katsomaan
kääntyi sitten ja livahti takaisin siimeekseen
supi kuulemma -
täällä asuu kaikki eläimet