velvollisuus

se palaa ekana joka yrittää pelastaa nahkansa

ja hessujen kohtalo on karvas

yöt on pimeitä ajaa, tie sateesta liukas

hiljennän työmaamutkassa kuuteenkymppiin

mustassa vilisee valoja, radio on ääneti

moottori ärisee

kuolen ihan kohta, se tapahtuu nopeasti

mutta nyt: velvollisuus kutsuu

myyrmäki

onko järkeä äyskäröidä uppoavaa venettä, mietin
kun taas juostiin pankin, kelan ja sossun väliä

omaiset sentään hoitavat perunkirjoituksen
eikä ne halua pitää mitään yhteyttä
mikä ei tosin paljoa lohduta
jos lähtee kämppä alta

joten katkolle tai mielummin kiltaan
nyt kun putki on katki
mietitään sitten
miten tää talouskriisi hoidetaan

aika on pohjaton kaivo
joka nielee toivon
ja siinä karita oli ihan oikeassa
että myyrmäki
on ihan ghetto paikka

aikadilaatio

vietin päivän vastaamatta puhelimeen
ajelehtien päämäärättömästi auringossa
suomenlinnan muurilla tuulee
patonkia ja punaviiniä
taidekoulun pihalla maalarit
maalaavat pihan liloja apiloita
joku yrittää lennättää leijaa
tytöt kiipeää talon katolle
kolmas ottaa valokuvaa
viimein sain ajan pysähtymään
olen täynnä outoja tunteita
ikävää, viiniä

toukokuu,

olen lopettanut laskemisen
joka paikassa järjestetään edelleen vaaleja
itä on edelleen itä, länsi on länsi
sammakot puristuvat edelleen ruuvipenkeissä
ostovoima heikkenee edelleen tasaisesti,
tarpeet kasvaa, hinnat nousee
gramma on aina vähemmän kuin gramma
ja siitäkin suurin osa jatkeita
ja minä uneksin sinusta joskus
taistelen muistojani vastaan
hukutan itseni tuhansiin sivuihin,
houreisiin, absinttiin
raapustan tyhjät kirjekuoret täyteen
joutavia lauseita ja kummia kuvia
ja kun katson parvekkeelta ohikulkevia ihmisiä,
mietiskelen pohjatonta tyhjyyttä,
sitä, odottaako sen toisella puolella joku,
jotain

siinai

yöllä kun kävi kusella
mustaa leikkasi hurjat valojuovat
moottoreiden mylvintä kaikui metsien yllä
maalaispoikien kaahaillessa
järven jäälle aurattua rataa
ja silloinkin mietimme kuinka paljon jää kantaa
sillä jotkut meistä se oli jo pettänyt

aamulla viina oli miltei loppu
ja valo paljasti autiuden
kiipesimme kallion päälle hallusinoimaan,
huutamaan, nauramaan, laulamaan,
kuin intiaanit, hullut joogit
tai psykoottiset nerot
ja juonimme mahtavia suunnitelmia
tulevaa suuruuttamme varten

sillä me kaikki uneksimme huipuista
ja olimme päättäneet kiivetä
tikapuita pitkin taivaaseen
eikä kukaan meistä tiennyt miten
mutta me olimme varmoja neroudestamme
joka tulisi jalostamaan
kivusta ja hämmennyksestä puhdasta kultaa
eikä kukaan meistä tiennyt miten