velvollisuus

se palaa ekana joka yrittää pelastaa nahkansa

ja hessujen kohtalo on karvas

yöt on pimeitä ajaa, tie sateesta liukas

hiljennän työmaamutkassa kuuteenkymppiin

mustassa vilisee valoja, radio on ääneti

moottori ärisee

kuolen ihan kohta, se tapahtuu nopeasti

mutta nyt: velvollisuus kutsuu

myyrmäki

onko järkeä äyskäröidä uppoavaa venettä, mietin
kun taas juostiin pankin, kelan ja sossun väliä

omaiset sentään hoitavat perunkirjoituksen
eikä ne halua pitää mitään yhteyttä
mikä ei tosin paljoa lohduta
jos lähtee kämppä alta

joten katkolle tai mielummin kiltaan
nyt kun putki on katki
mietitään sitten
miten tää talouskriisi hoidetaan

aika on pohjaton kaivo
joka nielee toivon
ja siinä karita oli ihan oikeassa
että myyrmäki
on ihan ghetto paikka

aikadilaatio

vietin päivän vastaamatta puhelimeen
ajelehtien päämäärättömästi auringossa
suomenlinnan muurilla tuulee
patonkia ja punaviiniä
taidekoulun pihalla maalarit
maalaavat pihan liloja apiloita
joku yrittää lennättää leijaa
tytöt kiipeää talon katolle
kolmas ottaa valokuvaa
viimein sain ajan pysähtymään
olen täynnä outoja tunteita
ikävää, viiniä

toukokuu,

olen lopettanut laskemisen
joka paikassa järjestetään edelleen vaaleja
itä on edelleen itä, länsi on länsi
sammakot puristuvat edelleen ruuvipenkeissä
ostovoima heikkenee edelleen tasaisesti,
tarpeet kasvaa, hinnat nousee
gramma on aina vähemmän kuin gramma
ja siitäkin suurin osa jatkeita
ja minä uneksin sinusta joskus
taistelen muistojani vastaan
hukutan itseni tuhansiin sivuihin,
houreisiin, absinttiin
raapustan tyhjät kirjekuoret täyteen
joutavia lauseita ja kummia kuvia
ja kun katson parvekkeelta ohikulkevia ihmisiä,
mietiskelen pohjatonta tyhjyyttä,
sitä, odottaako sen toisella puolella joku,
jotain

siinai

yöllä kun kävi kusella
mustaa leikkasi hurjat valojuovat
moottoreiden mylvintä kaikui metsien yllä
maalaispoikien kaahaillessa
järven jäälle aurattua rataa
ja silloinkin mietimme kuinka paljon jää kantaa
sillä jotkut meistä se oli jo pettänyt

aamulla viina oli miltei loppu
ja valo paljasti autiuden
kiipesimme kallion päälle hallusinoimaan,
huutamaan, nauramaan, laulamaan,
kuin intiaanit, hullut joogit
tai psykoottiset nerot
ja juonimme mahtavia suunnitelmia
tulevaa suuruuttamme varten

sillä me kaikki uneksimme huipuista
ja olimme päättäneet kiivetä
tikapuita pitkin taivaaseen
eikä kukaan meistä tiennyt miten
mutta me olimme varmoja neroudestamme
joka tulisi jalostamaan
kivusta ja hämmennyksestä puhdasta kultaa
eikä kukaan meistä tiennyt miten

ensimmäinen maailma

kun pasi lähti lataamoon
me jäätiin lääkitsemään
sotavammoja ja itsepetosta
diletantin ottein
ja mietittiin miten outoa se on
kun toiset sekoaa tahtomattaan
ja toiset ei koskaan saavuta
tahtomaansa sekavuustilaa
vaikka kuinka sitä yrittäisivät

tiedän elämän tyhjyyden
kammottavan syvyyden,
miten se tekee ihmisestä hullun
ja sen kuinka ajan kuluessa
kaikki todennäköisyydet laskee
tai kasvaa,
miten sen nyt tahtoo nähdä,
mutta ei se ainakaan
mitään hyvää tiedä

manu sanoi että kuudenkymmenen
ikävuoden kieppeissä
hän saapui elämässään
eräänlaiseen laaksoon
mietittiin tossa
että voisikohan siellä laaksossa
tulla käymään kylässä
edes vähän hengähtämään
ajoittain nimittäin
menee ihan duunista tää

pyykkejä

päivänä jolloin kamelit kuolivat
rooma paloi
kadut täyttyivät serpentiinistä
viemärit lainehtivat verestä
aurinko hymyili kuin machiavelli
ja etusivulla oli speden kuva

niistä asioista jotka sain
tämä oli kaikista arvokkain
nimittäin lopulta aina
sammakko nappaa kärpäsen,
hiiri saa juuston
ja loukku tappaa hiiren

me synnymme toiveikkaina
ja kuolemme mykkinä
mitä siinä välissä tapahtuu
on irvokas tanssi
käsittämättömän huono vitsi
kerrottuna kuurolle,
vähämieliselle miehelle