syöksyessä 160 metrin korkeudesta
sillalta kathmandun kanjoniin naru jalassa
vapaa pudotus kestää muutaman sekunnin
joki kuohuu ahnaana alla
ajatukset pakenee räjähdyksenomaisesti
jää vain välähdys olemassaolon hulluudesta
bodhipuun alla en nähnyt valaistunutta
vain raajarikkoja orpoja parkoja kerjäläisiä
ja patsaat istuivat järkähtämättä
kun oranssit kaavut jatkoivat
läpi yön lakkaamatta kumarruksiaan
on kai mentävä hyvin kauas
ymmärtääkseen sen tarpeettomaksi
ja uskottava tuhatta hullua
nähdäkseen olevansa itse samanlainen
ja kun päivä päivältä kulissit kaatuvat
jää vain hyvin vähän toivottavaa
ja kaikki muuttuu hyvin pieneksi
kuten valonsäde joka kevätaamuna eksyy
oksien lomista pöytäliinaan
tai
pieni hipaus
inhimillisyyttä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti